Arktinen ikkuna on auki

Kotimaamme geopoliittinen asema on erityinen. Olemme moneen suuntaan saumakohdassa, mikä antaa mahdollisuuden olla poliittisesti aloitteellinen. 

Kahden vuoden ajan Suomi on puheenjohtaja Arktisessa neuvostossa, jonka olemassaoloon ylipäätään meillä on merkittävä rooli.

Sekä EU:n että Suomen arktiset strategiat yrittävät taiteilla perimmäisen ristiriidan ympärillä: kiinnostus arktiseen alueeseen ja sen luonnonvaroihin kasvaa jääpeitteen pienentyessä, mikä itsessään on hälyttävä merkki ilmastonmuutoksen ennakoituakin nopeammasta etenemisestä. 

Kun luonnonvarat – öljy, kivihiili, maakaasu ja erityisesti mineraalit – niukkenevat muualla (ja toisaalta kulutus vain kasvaa), kasvaa alueen geopoliittinen merkitys ja samalla kasvavat myös turvallisuuspoliittiset riskit. Pohjoinen napajäätikkö sulaa, kiitos ihmisen ahneuden ja typeryyden, ja Koillisväylä ja Luoteisväylä saavat merkitystä muutoinkin kuin extreme-hakuisten seikkailijoiden retkikohteena. 

Samalla Suomen asema maapallon strategisella kartalla korostuu entisestään. Kilpajuoksu ja valtataistelu pohjoisen alueen käytöstä, käyttötarkoituksista, valvonnasta ja sinne pääsystä on jo alkanut. 

Mikä meidän roolimme tässä yhtälössä on?

Pitää pelikenttä avoinna ja nostaa virtahepo pöydälle.

Suomi oli aikoinaan aloitteentekijä arktisessa ympäristöyhteistyössä ja neljä ympäristötyöryhmää Arktisessa neuvostossa on tehnyt erinomaista työtä. 

Presidentti Niinistön aloite, joka etsii yhteistä lähestymiskulmaa mustasta hiilestä, jatkaa Suomen konkreettista, mutta kohtuullisen varovaista, linjaa.

Läpileikkaavina Suomen puheenjohtajakauden teemoina kestävä kehitys ja ilmastonmuutos ovat erittäin perusteltuja, ja ympäristönsuojelu, meteorologia, viestintäyhteydet ja koulutus kannatettavia kärkiä. Yksin emme pysty suuntaamaan arktista emmekä eurooppalaista yhteistyötä johonkin täysin uuteen suuntaan, joten Suomen kannattaa siis jatkaa niiden prosessien ja teemojen painottamista, joita olemme pitkäjänteisesti kehittäneet.

Suomi on puheenjohtajuuskausillaan pyrkinyt linkittämään arktista yhteistyötä niin YK:n kestävän kehityksen prosessiin kuin EU:n pohjoisen ulottuvuuden politiikkaan. 2000-luvun alussa Suomi onnistui viemään arktisen neuvoston yhteistyömallin Johannesburgissa pidettyyn YK:n kestävän kehityksen huippukokoukseen. Kestävällä kehityksellä on erityinen asema arktisessa yhteistyössä, sillä kulloinenkin puheenjohtajamaa johtaa puhetta myös kestävän kehityksen työryhmässä. Suomen puheenjohtajuusohjelmassa kestävän kehityksen työ on kytketty vuonna 2015 hyväksyttyyn globaaliin kestävän kehityksen Agenda 2030-toimintaohjelmaan ja sen globaaleihin kestävän kehityksen tavoitteisiin.

Ympäristönsuojelu on siis arktisen yhteistyön kovaa ydintä, mutta ilman tavoitteellista ilmastonmuutoksen torjuntaa arktisen poliitikan kärkemme on tylppä.

On selvää, että tarvitsemme arktiselle öljylle ja kaasulle totaalikiellon. Emmekä voi jatkaa myöskään fossiilisten polttoaineiden tukemista. 

Toki tiedämme myös, että nämä itsestäänselvyydet ovat poliittisesti kiistanalaisia ja tulenarkoja.

Uskaltaako Suomi nostaa tämän virtahevon Arktisen neuvoston työpöydälle? Ja uskaltaako Suomi pitää omat jäänmurtajansa perustehtävässään Itä- ja Perämerellä, tai ainakin linjata, että niitä käytetään vain meriturvallisuuden parantamiseen eikä arktisen alueen öljynporauksen mahdollistamiseen?

Arktiset kansat ja heidän perinteiset elinkeinonsa ovat erittäin haavoittuvia ilmaston lämmetessä. Ikiroudan sulaminen, sääolojen ennustamattomuus, lumiolosuhteiden rajut vaihtelut ja merijään nopea vetäytyminen uhkaavat alkuperäiskansojen perustoimeentuloa ja hyvinvointipalvelujen kehittämistä. Kasvihuonekaasupäästöjen nopea leikkaus on eloonjäämiskysymys ja Arktisen neuvoston puheenjohtajuus velvoittaa Suomea antamaan pohjoisten kansojen hädälle äänen ja kanavan.

Mutta riittääkö meillä rohkeus ratifioida ILO 169-sopimus?

Suomen ulkopolitiikan vahvuus koko kylmän sodan ajan on ollut konkreettisten, jännitystä vähentävien yhteistyömuotojen edistäminen. Suomen vahvuus muuttuvalla arktiksella voisi olla meriturvallisuuteen liittyvä osaamisemme. Sekä luonnon että ihmisen aiheuttamien kriisien ja katastrofien hallintavalmiuksien parantaminen ja etsintä- ja pelastusinfrastruktuurin rakentaminen ovat sellaisia arktisen strategian kärkiä, joissa suomalaista osaamista voidaan hyödyntää.

Samaan aikaan arktisen alueen tuhoamisen pysäyttäminen edellyttää neuvotteluja, joihin osallistuvat ratkaisukeskeisesti kaikki alueen valtiot.

Pelikentän me pidämme avoinna, jos pidättäydymme jatkossakin sotilaallisten liittoutumien ulkopuolella. Vaikka arktisen sotilaspiirin perustaminen, tukikohtien rakentaminen ja Venäjän asevoimien joukkojen sijoittaminen alueelle herättää huolta, en itse näe muuta vaihtoehtoa kuin vuoropuhelun jatkamisen huolta herättävissä kysymyksissä.

Arktinen ikkuna on jälleen auki meille suomalaisille. Olkaamme rohkeita ja aloitteellisia! 

 

Kirjoitus on julkaistu Kalevassa 12.12.17

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu