Samassa veneessä vai peräpainoina?

Tunnetko kuuluvasi joukkoon, olevasi merkityksellinen, tärkeä, kunnioitustakin ansaitseva? 

Sitä moni miettii. 

Hallituksen niin sanottu aktiivimalli on saanut ihmiset takajaloilleen aivan syystä. Jos aktiiviseen työnhakuun kannustava malli ei palkitse aktiivisesta työnhausta, on se lähtökohtaisesti virheellinen. 

Jos se myös rankaisee siitä, että työtä tai työvoimapalveluja ei etsimisestä huolimatta ole, on kyseessä vain leikkuri jonka tarkoitus on kaunistaa työllisyystilastoja ja vähentää työllisyyden hoidon kustannuksia.

Jos julkisessa keskustelussa vaaditaan lisäksi kepeästi muuttoa pois kotiseudulta (maalta kaupunkiin tai toisinpäin, puhujasta riippuen), ja lisää mekaanista työhakemusten lähettämistäkin on luvassa (karenssin uhalla tietysti), alkaa ihmisillä tulla mitta täyteen.

Epäoikeudenmukaisuuden tunnistaa kyllä kun sen näkee. 

Ns. aktiivimallin kumoamista vaativa kansalaisaloite on hallituksessa ja valtamediassa kuvattu opposition ”älämölönä”, mutta allekirjoitusten määrä kertoo kansalaisten todellisesta huolesta. Oppositiopuolueet nostivat mallin epäkohtia esiin jo eduskuntakäsittelyn aikana, mutta mediahiljaisuuden takia kansalaiset heräsivät vasta joululomalla.

Olen samaa mieltä siitä, että on meidän kaikkien etu, että mahdollisimman moni pystyy elättämään itsensä omalla työllään. Suomalaisethan ovat jo ahkeria: työtä tekevien osuus työikäisistä 18–64-vuotiaista suomalaisista oli vuonna 2016 suurempi kuin kertaakaan 1990-luvulla tai 2000-luvun alussa.

Väestön ikääntymisen ja eläköitymisen takia on vain niin, että yhä pienempi osa koko väestöstä on palkkatöissä ja ns. huoltosuhde on kääntymässä vinksalleen. Työikäisiä pitäisi saada siis entistä tehokkaammin työmarkkinoille.

Hallitus ja valtiovarainministeriö on nyt valinnut tien, jolla työttömien toimeentuloa niukennetaan niin radikaalisti, että työtön joutuu kohta ottamaan vastaan mitä tahansa työtä mistä tahansa millä tahansa palkalla. Tämä lienee tavoitteena.

Valittu linja kertoo puutteellisesta työelämän tuntemuksesta ja hyvin kapeasta ihmiselämän ymmärryksestä. Lisäksi siinä on epäilyttävän ideologinen vivahde. Parannetaan tilastoja ja vähennetään työttömyyskorvausmenoja, mutta ihmisille ei edelleenkään ole tarjolla töitä ja toimeentuloa. Kätevästi työvoiman hinta kuitenkin halpenee eikä valtion tarvitse panostaa aktiiviseen työmarkkinapolitiikkaan kun kansalaiset ovat riittävän epätoivoisia ja nöyriä työnantajien edessä.

Ihmisethän haluavat työtä ja toimeentuloa. Aina se ei kuitenkaan yrityksestä huolimatta onnistu, ja sitä varten yhteiskunnan turvaverkot on luotu. Nyt hallitus keskittyy kepittämään niitä, jotka tämän turvaverkon varassa ovat, ikäänkuin sillä luotaisiin jostain työpaikkoja niitä etsiville.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Käännetään ajatus toisinpäin: kuinka voisimme auttaa, emme rankaista. Vasemmistoliiton ja ay-liikkeen ehdottamia keinoja ovat mm. nämä:

Työvoimaviranomaisten resurssit voitaisiin nostaa pohjoismaiselle tasolle. Esimerkiksi Tanskassa yhden virkailijan vastuulla on 12 työtöntä, kun suomalaisella on 166. Ajatella, jos työvoimapalveluista saisikin henkilökohtaista neuvontaa ilman kohtuuttoman pitkiä jonotusaikoja?

Yksinkertaistetaan karensseja ja heivataan byrokratialoukut jotka vaikeuttavat lyhytkestoisen työn vastaanottamista. Annetaan työttömille sitova etukäteispäätös siitä, kuinka esimerkiksi osittainen työskentely vaikuttaa heidän etuuksiinsa.

Lisätään työllistymispalveluja ja työttömän opiskelumahdollisuuksia ja kehitellään soviteltua päivärahaa. Lisätään palkkatukimäärärahoja, suunnataan kuntouttava työtoiminta niille jotka kuntoutusta aidosti tarvitsevat. 

Nostetaan työttömyysturvan ja asumistuen suojaosa 500 euroon ja ulosoton suojaosaa 800 euroon. Itsensätyöllistämistä voidaan helpottaa ottamalla käyttöön yhdistelmävakuutus ja korottamalla arvonlisäverovelvollisuuden alarajaa 25 000 euroon.

Keinoja on, tahtoa puuttuu. Perustulo ja sosiaaliturvan kokonaisuudistus häämöttävät näköpiirissä.

Aktiivimalliin sisältyy suuria suomalaisia arvokysymyksiä, joita vaikeuttaa nopeasti repeävä asuntojen hintaero kasvukeskusten ja maaseudun välillä.

Suomen tämänhetkinen hallitus hokee ihmisten olevan samassa veneessä, mutta silti näkee maailman vain työnantajan näkökulmasta. Tavalliset ihmiset tarpeineen ja heikkouksineen tuntuvat olevan kustannuserä, kilpailukykyhaitta tai rasite. Veneen peräpaino.

Meitä jokaista kuitenkin tarvitaan. Työttömyys tulee kalliiksi niin yhteiskunnalle kuin inhimillisesti, ja yhteiskunnan ulkopuolelle jäävät kansalaiset eivät lisää kenenkään turvallisuudentunnetta tai yhteiskuntarauhaa. Pidetään kaikki aidosti mukana.

 

Kirjoitus on julkaistu Kalevassa 9.1.2018

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu